Hankala kysymys.. mutta omalta kohdaltani osaan tuohon vastata. Minusta tuntuu, että silloin tunnen itseni eheäksi, kun saan tehdä tietä, joka on mielekästä ja tavoitteellista. Olin viime syksystä lähtien taas sijaisopettaja hyppien eri koulujen välillä. Päivä siellä.. toinen täällä.. Hyvällä tuurilla tiesin jopa viikoksi eteenpäin töitä. Huonolla en.
Ehkä joku voisi ajatella, että moinen tuo vapautta, mutta totuus on kyllä toinen. Olet sidottu puhelimeen koko ajan. Kun et ole töissä, odotat soittoa. Silloin kun olit töissä, taas toivoit tietoa tulevasta, että olisi joku varmuus. Eihän silloin murehtia tarvitsisi, jos ei tarvitsisi laskuja maksaa tai muutakaan. Mutta kun yksin on vastuussa kaikesta.. niin ainhan rahojen riittävyys huolettaa.
Kun hiihtoloma lähestyi ja näitä hommia olin siis jo syksyn tehnyt, tuntui, että olen ihan rikki. En vain jaksa enää. Mutta ilmeisesti kohtalo haluaa olla positiivinenkin. Sain soiton, jossa kerrottiin, että pääsing projektiin. Työtä siis puoleksitoista vuodeksi.
Nyt olen ollut työssä pari päivää ja homma on kyllä mielenkiintoista. Olen tyytyväinen ja jotenkin jaksan tehdä kaikkea muutakin kuin työtä, kunhan siis on vain noita töitä. Hassua. Ehkäpä olen siis protestanttisen kasvatuksen ilmentymä; ihminen, jolle työ tuo mielekkyyttä elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti