Ajankulumista

Olen huomannut, että välillä aika tuntuu kiitävän. Vähän aikaa sitten oli kesän alku ja nyt ollaan heinäkuun puolivälissä. Ohho. No ehkä aika häviää, kun on mukavaa. Vaikak elämäni ei idyllistä ja täydellistä olekaan, on minulla vakituinen työ hetken aikaa. Se tietty varmuus tulonlähteestä tuo aivam erilaista tyyneyttä mieleeni. Toisaalta oma olemassaolo tuntuu tärkeämmältä, kun on työ, jonka kautta voi identifioida itsensä.

Olin pitkään sijaisopettaja ja tuolloin olin aina totaalisen poikki kesän koittaessa. Paljon uusia naamoja, paljon kurinpitoa ja kasvatusta, paljon eläväisyyttä. Mukavaa hommaa, mutta varmasti aivan erilaista kuin jos olisit vakinaisena opettajana. Silloin sinulla on vain erilainen ote oppilaisiin.

Nyt sitten toimin suunnittelijana. Pähkäilen työllistymispulmia, tutustun vammaisjärjestöjen kenttään ja pidän ääntä ihmisoikeuksista. Ei ollenkaan hassumpaa. Hyvin tyytyväisenä poljen aina töihin, kun tietää tekevänsä tärkeää asiaa. En ole ensimmäinen joka puhuu kaikkien oikeudesta työhön, en varmasti oli viimeinenkään. Kuitenkin toivon, että edes joku muuttaisi ajattelutapaansa hankkeemme myötä. Silloin tiedämme onnistuneemme.

Elämä hymyilee

Olen nyt kolmatta viikkoa voinua sanoa harrastavani liikuntaa aktiivisesti. Eli minun kohdallani se tarkoittaa 7-8h ohjattua liikuntaa sekä matkojen kulkemista pyörällä tai kävellen, mistä tulee se 4-5h lisää viikon liikuntamäärään. Onhan tuossa vielä parantamisen varaa, mutta ainakin kroppa tuntuu paljon paremmalta nyt. Vaikka lihakset ovat säännöllisesti kipeät, niin mieli on paljon virkeämpi ja jaksan päivät istua toimistossa.

Tai no.. enhän minä tule koko ajan istumaan. Ensi viikollakin on jälleen työmatka Helsinkiin, jolloin päivä koostuu pelkästään palaveeraamisesta. Sitten taas yhtenä päivänä tapaa henkilökuntaa enemmän, kun on yhteinen virkistys/tiedotuspäivä kaikille. Vaikka toistaiseksi työstän asioita hyvin paljon itsekseni, on tämä silti tuntunut ihanalta. Kerrankin on tunne, että saa jotain aikaiseksi eikä vain ole paikkaamassa jota kuta tärkeämpää.

Mikä on ihmisarvon mitta?

Hankala kysymys.. mutta omalta kohdaltani osaan tuohon vastata. Minusta tuntuu, että silloin tunnen itseni eheäksi, kun saan tehdä tietä, joka on mielekästä ja tavoitteellista. Olin viime syksystä lähtien taas sijaisopettaja hyppien eri koulujen välillä. Päivä siellä.. toinen täällä.. Hyvällä tuurilla tiesin jopa viikoksi eteenpäin töitä. Huonolla en.

Ehkä joku voisi ajatella, että moinen tuo vapautta, mutta totuus on kyllä toinen. Olet sidottu puhelimeen koko ajan. Kun et ole töissä, odotat soittoa. Silloin kun olit töissä, taas toivoit tietoa tulevasta, että olisi joku varmuus. Eihän silloin murehtia tarvitsisi, jos ei tarvitsisi laskuja maksaa tai muutakaan. Mutta kun yksin on vastuussa kaikesta.. niin ainhan rahojen riittävyys huolettaa.

Kun hiihtoloma lähestyi ja näitä hommia olin siis jo syksyn tehnyt, tuntui, että olen ihan rikki. En vain jaksa enää. Mutta ilmeisesti kohtalo haluaa olla positiivinenkin. Sain soiton, jossa kerrottiin, että pääsing projektiin. Työtä siis puoleksitoista vuodeksi.

Nyt olen ollut työssä pari päivää ja homma on kyllä mielenkiintoista. Olen tyytyväinen ja jotenkin jaksan tehdä kaikkea muutakin kuin työtä, kunhan siis on vain noita töitä. Hassua. Ehkäpä olen siis protestanttisen kasvatuksen ilmentymä; ihminen, jolle työ tuo mielekkyyttä elämään.